Painajainen
Herään hikisenä omaan huutooni. Silmäni ovat punaiset ja turvonneet itkemisestä. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Laitan yöpöydällä olevan valon päälle ja nousen istumaan sängyn laidalle ja yritän saada hengitykseni tasaamaan. Käännän päätäni katsoakseni sängyn toista puolta toivoen, että hän olisi siinä. Toinen puoli sängystä on kuitenkin tyhjä ja koskemattoman ja kylmän näköinen. Otan käteeni yöpöydällä olevan puhelimeni ja katson paljonko kello on. Se näyttää tasan 3:00. Huokaisen ja nousen ylös, otan tuolilta aamutakkini ja vedän sen päälleni. Päätäni särkee taas. Olen nähnyt samaa painajaista joka yö jo kuukauden ajan. Siitä lähtien, kun hän lähti.
Kävelen keittiöön ja avaan yläkaapin oven ottaakseni sieltä särkylääkkeen. Selaan lääkepurkkeja ja käteeni sattuu unilääkkeitä sisältävä purkki. Näistäkään ei ole mitään hyötyä, mietin itsekseni. Lääkäri määräsi minulle näitä unettomuuteen, vaikka enhän minä unettomuudesta edes kärsi. Toki ei minun tee yhtään mieli rueta iltaisin nukkumaan, koska tiedän sen painajaisen vain jatkuvan. Siltikin joka ilta otan kiltisti unilääkkeen ja vaivun uneen. Vain herätäkseni taas siihen painajaiseen. Herään joka yö samaan aikaan. Vilkaisen keittiön seinällä olevaa kelloa. Se näyttää 3:05. Laitan unilääkepurkin takaisin kaappiin ja otan särkylääkepurkin. Minun päätäni särkee aina, kun herään joka yö omaan huutooni.
Otettuani särkylääkkeen, kävelen vesilasin kanssa takaisin makuuhuoneeseen. Pysähdyn makuuhuoneen ovelle ja katson hämärää huonetta. Miksi minulla on tämä outo tunne, niin kuin joku katselisi minua. Kylmän väreet kulkevat selkääni pitkin. Puristan vesilasia kädessäni, etten pudottaisi sitä. Outoa, en muistaakseni ole avannut makuuhuoneen ikkunaa. Silti se oli auki ja yön kylmä ja kosteahko tuuli heilutteli verhoja. Kävelen ikkunalle laittaakseni sen kiinni. Katson sälekaihtimien välistä ulos. Olen varmaankin vainoharhainen ja unohtanut ikkunan auki. Tapanani oli kuitenkin aina tuulettaa illalla makuuhuonetta ennen nukkumaanmenoa, koska herään aina hikisenä nähtyäni sitä painajaista. Laitan ikkunan kiinni ja napsautan varmuuslukon päälle.
Kävelen sängyn viereen omalle puolelleni ja laitan vesilasin yöpöydälle. Istahdan sängylle hieroen päätäni. Särkylääke ei ole vielä alkanut vaikuttaa. Huomenna ajattelin soittaa lääkärilleni ja aion ehdottaa hänelle lääkkeiden vaihtamista, vaikka mitäpä se hyödyttää sillä eihän ole edes olemassa sellaista lääkettä joka auttaisi painajaisiin. Lääkärini oli kyllä ehdottanut, että varaisin ajan uniterapeutille. Otin hänen ojentaman käyntikortin, vaikken uskonutkaan sellaisesta olevan minulle mitään apua. Katsoin laukkuani, joka oli sängyn vieressä olevalla tuolilla. Nousin hieman ja kurotin kättäni ottaakseni sen. Vetäisin laukun syliini, avasin sen ja etsin sieltä lompakkoni, josta kaivoin esiin lääkärini antaman käyntikortin. Pitäisiköhän kuitenkin yrittää varata tälle uniterapeutille aika. Laitoin sen puhelimeni viereen yöpöydälle, jotta muistaisin aamulla soittaa ja varata sen ajan.
Tiputan laukkuni lattialle ja riisun aamutakkini ja heitän sen tuolille. Heittäydyn selälleni sängylle ja vedän peiton puoliksi päälleni. Sammutan yöpöydällä olevan valon ja laitan silmäni kiinni. Ajattelen taas häntä. Huokaisen ja käännyn kyljelleni ja laitan käteni toiselle puolelle sänkyä. Peitto tuntuu kylmältä lämmintä kättäni vasten. Miksi hänen piti lähteä pois minun luotani? Enkö ollutkaan tarpeeksi hyvä hänelle? Miksei hän voinut sanoa mitään, että aikoo lähteä pois? Näitä samoja kysymyksiä olin miettinyt itsekseni joka päivä kuukauden ajan. Kuukausi sitten hän lähti. Hän lähti sanomatta mitään. Kyynel vierähtää pitkin poskeani tyynylle. Kipu tuntuu sydämessäni niin kuin joku viiltelisi sitä veitsellä.
Olin niin onnellinen hänen kanssaan ja luulin, että hänkin olisi ollut minun kanssani. Ainakin hän näytti onnelliselta, mutta jos hän olisi oikeasti ollut onnellinen niin ei hän olisi lähtenyt. Hän oli paras ystäväni 8 vuoden ajan, vaikka hän yrittikin aina saada minua treffeille. Minä taas en halunnut pilata meidän ystävyyttä, vaikka itsekkin tunsin aina vetoa häntä kohtaan. 8 vuoden jälkeen kuitenkin suostuin lähtemään yksille treffeille hänen kanssaan. Ja hän järjesti elämäni romanttisimmat treffit ikinä. Ystävyytemme aikana, minulla oli ollut pari poikaystävää, mutta kummatkin päättyivät katkerasti. Toinen yritti pahoinpidellä minua ja toinen jäi kiinni pettämisestä entisen hyvän ystäväni kanssa. Hän kuitenkin lohdutti minua, kun itkin hänen olkapäätään vasten ja haukuin kaikki miehet alimpaan helvettiin. Kaikki paitsi hänet.
En tiedä miksi minulta kesti niin kauan tajuta se, että se mitä olin aina kaivannut olikin koko ajan silmieni edessä. Kadun sitä ja tulen aina katumaan, etten voinut aiemmin kuunnella sydäntäni enkä voinut aiemmin rakastua häneen. Olisin saanut enemmän aikaa hänen kanssaan. Enemmän kuin vain vuoden. Toki enhän minä sitä voinut tietää, että meidän aikamme yhdessä tulisi olemaan niin lyhyt. Silti tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin. Haluaisin vain käpertyä hänen kainaloon ja nukahtaa onnellisena. Alan tuntea päänsärkyni helpottavan, lääke alkaa vihdoinkin vaikuttaa. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Minulla on häntä niin kova ikävä. Tahdon hänen luokseen.
Yhtäkkiä tunnen kuinka sängyn toinen puoli lämpenee, kylmän väreet kulkevat taas selkääni pitkin. Ei, ei sittenkään kylmän väreet. Se on hän. Tunnen hänen läsnäolonsa lähelläni. Tunnen hänen kosketuksensa ihollani, hänen kätensä vaeltelee pitkin vartaloani. Tunnen hyvän olon tunteen nousevan sisälläni. Alan hymyillä, vaikka itken edelleen. Vihdoinkin! Tulit hakemaan minut luoksesi. Saan taas tuntea kosketuksesi. Saan taas olla onnellinen. Ikuisesti. Silmäluomeni painuvat kiinni, hymyilen edelleen ja itken edelleen. Enää minun ei tarvitse nähdä painajaisia. Tulen luoksesi tänä yönä. Saamme olla yhdessä ikuisesti. Ikuisesti. Keittiön pöydällä on tyhjä lääkepurkki. Tyhjä unilääkepurkki. Minä nukahdan, enkä herää enää koskaan. Ikuisesti. Olemme yhdessä. Ikuisesti.
Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti. Tämän postauksen aiheena oli siis minun itseni kirjoittama novelli. Olen aina pitänyt luovasta kirjoittamisesta, ja olenkin ylä-asteelta asti kirjoitellut silloin tällöin omia pieniä tekstejä, runoja ja tarinoita. Nykyään kirjoittaminen on jäänyt aika vähälle, mutta innostuin siitä taas ja saatankin taas alkaa kirjoittamaan säännöllisemmin. Toivottavasti pidätte tästä novellista, vaikka se onkin aika surumielinen.
Kävelen keittiöön ja avaan yläkaapin oven ottaakseni sieltä särkylääkkeen. Selaan lääkepurkkeja ja käteeni sattuu unilääkkeitä sisältävä purkki. Näistäkään ei ole mitään hyötyä, mietin itsekseni. Lääkäri määräsi minulle näitä unettomuuteen, vaikka enhän minä unettomuudesta edes kärsi. Toki ei minun tee yhtään mieli rueta iltaisin nukkumaan, koska tiedän sen painajaisen vain jatkuvan. Siltikin joka ilta otan kiltisti unilääkkeen ja vaivun uneen. Vain herätäkseni taas siihen painajaiseen. Herään joka yö samaan aikaan. Vilkaisen keittiön seinällä olevaa kelloa. Se näyttää 3:05. Laitan unilääkepurkin takaisin kaappiin ja otan särkylääkepurkin. Minun päätäni särkee aina, kun herään joka yö omaan huutooni.
Otettuani särkylääkkeen, kävelen vesilasin kanssa takaisin makuuhuoneeseen. Pysähdyn makuuhuoneen ovelle ja katson hämärää huonetta. Miksi minulla on tämä outo tunne, niin kuin joku katselisi minua. Kylmän väreet kulkevat selkääni pitkin. Puristan vesilasia kädessäni, etten pudottaisi sitä. Outoa, en muistaakseni ole avannut makuuhuoneen ikkunaa. Silti se oli auki ja yön kylmä ja kosteahko tuuli heilutteli verhoja. Kävelen ikkunalle laittaakseni sen kiinni. Katson sälekaihtimien välistä ulos. Olen varmaankin vainoharhainen ja unohtanut ikkunan auki. Tapanani oli kuitenkin aina tuulettaa illalla makuuhuonetta ennen nukkumaanmenoa, koska herään aina hikisenä nähtyäni sitä painajaista. Laitan ikkunan kiinni ja napsautan varmuuslukon päälle.
Kävelen sängyn viereen omalle puolelleni ja laitan vesilasin yöpöydälle. Istahdan sängylle hieroen päätäni. Särkylääke ei ole vielä alkanut vaikuttaa. Huomenna ajattelin soittaa lääkärilleni ja aion ehdottaa hänelle lääkkeiden vaihtamista, vaikka mitäpä se hyödyttää sillä eihän ole edes olemassa sellaista lääkettä joka auttaisi painajaisiin. Lääkärini oli kyllä ehdottanut, että varaisin ajan uniterapeutille. Otin hänen ojentaman käyntikortin, vaikken uskonutkaan sellaisesta olevan minulle mitään apua. Katsoin laukkuani, joka oli sängyn vieressä olevalla tuolilla. Nousin hieman ja kurotin kättäni ottaakseni sen. Vetäisin laukun syliini, avasin sen ja etsin sieltä lompakkoni, josta kaivoin esiin lääkärini antaman käyntikortin. Pitäisiköhän kuitenkin yrittää varata tälle uniterapeutille aika. Laitoin sen puhelimeni viereen yöpöydälle, jotta muistaisin aamulla soittaa ja varata sen ajan.
Tiputan laukkuni lattialle ja riisun aamutakkini ja heitän sen tuolille. Heittäydyn selälleni sängylle ja vedän peiton puoliksi päälleni. Sammutan yöpöydällä olevan valon ja laitan silmäni kiinni. Ajattelen taas häntä. Huokaisen ja käännyn kyljelleni ja laitan käteni toiselle puolelle sänkyä. Peitto tuntuu kylmältä lämmintä kättäni vasten. Miksi hänen piti lähteä pois minun luotani? Enkö ollutkaan tarpeeksi hyvä hänelle? Miksei hän voinut sanoa mitään, että aikoo lähteä pois? Näitä samoja kysymyksiä olin miettinyt itsekseni joka päivä kuukauden ajan. Kuukausi sitten hän lähti. Hän lähti sanomatta mitään. Kyynel vierähtää pitkin poskeani tyynylle. Kipu tuntuu sydämessäni niin kuin joku viiltelisi sitä veitsellä.
Olin niin onnellinen hänen kanssaan ja luulin, että hänkin olisi ollut minun kanssani. Ainakin hän näytti onnelliselta, mutta jos hän olisi oikeasti ollut onnellinen niin ei hän olisi lähtenyt. Hän oli paras ystäväni 8 vuoden ajan, vaikka hän yrittikin aina saada minua treffeille. Minä taas en halunnut pilata meidän ystävyyttä, vaikka itsekkin tunsin aina vetoa häntä kohtaan. 8 vuoden jälkeen kuitenkin suostuin lähtemään yksille treffeille hänen kanssaan. Ja hän järjesti elämäni romanttisimmat treffit ikinä. Ystävyytemme aikana, minulla oli ollut pari poikaystävää, mutta kummatkin päättyivät katkerasti. Toinen yritti pahoinpidellä minua ja toinen jäi kiinni pettämisestä entisen hyvän ystäväni kanssa. Hän kuitenkin lohdutti minua, kun itkin hänen olkapäätään vasten ja haukuin kaikki miehet alimpaan helvettiin. Kaikki paitsi hänet.
En tiedä miksi minulta kesti niin kauan tajuta se, että se mitä olin aina kaivannut olikin koko ajan silmieni edessä. Kadun sitä ja tulen aina katumaan, etten voinut aiemmin kuunnella sydäntäni enkä voinut aiemmin rakastua häneen. Olisin saanut enemmän aikaa hänen kanssaan. Enemmän kuin vain vuoden. Toki enhän minä sitä voinut tietää, että meidän aikamme yhdessä tulisi olemaan niin lyhyt. Silti tekisin mitä vain, että saisin hänet takaisin. Haluaisin vain käpertyä hänen kainaloon ja nukahtaa onnellisena. Alan tuntea päänsärkyni helpottavan, lääke alkaa vihdoinkin vaikuttaa. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Minulla on häntä niin kova ikävä. Tahdon hänen luokseen.
Yhtäkkiä tunnen kuinka sängyn toinen puoli lämpenee, kylmän väreet kulkevat taas selkääni pitkin. Ei, ei sittenkään kylmän väreet. Se on hän. Tunnen hänen läsnäolonsa lähelläni. Tunnen hänen kosketuksensa ihollani, hänen kätensä vaeltelee pitkin vartaloani. Tunnen hyvän olon tunteen nousevan sisälläni. Alan hymyillä, vaikka itken edelleen. Vihdoinkin! Tulit hakemaan minut luoksesi. Saan taas tuntea kosketuksesi. Saan taas olla onnellinen. Ikuisesti. Silmäluomeni painuvat kiinni, hymyilen edelleen ja itken edelleen. Enää minun ei tarvitse nähdä painajaisia. Tulen luoksesi tänä yönä. Saamme olla yhdessä ikuisesti. Ikuisesti. Keittiön pöydällä on tyhjä lääkepurkki. Tyhjä unilääkepurkki. Minä nukahdan, enkä herää enää koskaan. Ikuisesti. Olemme yhdessä. Ikuisesti.
Toivottavasti jaksoitte lukea loppuun asti. Tämän postauksen aiheena oli siis minun itseni kirjoittama novelli. Olen aina pitänyt luovasta kirjoittamisesta, ja olenkin ylä-asteelta asti kirjoitellut silloin tällöin omia pieniä tekstejä, runoja ja tarinoita. Nykyään kirjoittaminen on jäänyt aika vähälle, mutta innostuin siitä taas ja saatankin taas alkaa kirjoittamaan säännöllisemmin. Toivottavasti pidätte tästä novellista, vaikka se onkin aika surumielinen.
Alun kauhugenren tunnelmat muuttuvat lopussa. Loppuratkaisu pysyi piilossa viime metreille. Ottiko minä-kertoja unilääkkeitten yliannostuksen ENNEN kuin laittoi purkin takaisin kaappiin? Miten purkki ilmestyi keittiön pöydälle? Vai oliko tapahtumien kuvailu osittain harhaista kuvitelmaa, jossa sekoittuivat tapahtuneet ja tapahtumatta jääneet... Surullista mutta kiehtovaa...
VastaaPoistaSen tarkoituksena oli juurikin olla sellainen, jossa sekoittuu todellisuus ja harhakuvitelma. Minä-kertoja luulee ottavansa särkylääkettä, mutta ottaakin unilääkkeitä.
Poista